Rannalla, hietikolla,

Loistaa kuu

Sen pinnasta heijastuu

Valon lävistää se kaipuu

Tuntuu että se kaikki valuu

Vuotaa hiekkaan, pienistä sirpaleista

Palasista, sydämen eri lohkoista.

Sydän nyt ei sano sanaakaan

Vaikka sitä täytyisi varmaan kuunnella

Peloltansa tuskin pystyy edes hengittämään

Ainoat sanat on hiekassa sirpaleissa

Katso valoa, vielä valoa

Katso lujempaa, etkä kuole milloinkaan

Kuule kuinka sua kutsutaan, käsivarsille

Kulkemaan.

Ei lohdutusta tuo lyhdynkantajat

Ei varsinkaan kadonneet sellaiset

Ei tuskaa poista huudot kovat

Helpottaa vaan.

Ei, en näe sitä, kun olen ”sokea”

vaikka se on aivan vieressä,

siis Rakkaus Jumalan.

-----------------------

Kun sydämeen sattuu, koko keho voi olla jumissa henkisessä juoksuhiekassa. Inhimillisyydestä kumpuaa itsekkyys, eikä jaksa ajatella ympäröivää maailmaa. Minulla ainakin itsekkyydestä kumpuilevat vihanpalaset. Huudan Jumalaa ja se huuto kimpoilee seinistä, etsin tarkoitusta, löytämättä kumpaakaan. Vastauksen kysymyksiin saa joskus, joskus meidän mielemme on niin rajallinen Rajattoman rakkauden äärellä, emmekä voisi edes ymmärtää. Joskus kipu vain on tarpeen.

Minä ihmisenä laitan Jumalan omin käsin tekemääni muottiin ja ajattelen ajatuksia siitä, miten kaiken olisi kuulunut toimia ja mennä, ihmettelen niitä yksiä jalanjälkiä hiekassa. Mutta totuus on kuitenkin kaiken keskellä se, että meitä ympäröi rakastavan Jumalan armo, hänen huolenpitonsa ja se rakkaus, mikä vuodatettiin veren muodossa Golgatalla. Se rakkaus johdattaa meidät kuolemasta elämään.

-TeroS-